Oma tarina
Solekkotehä - Aslakin ajatuspaja!
Aslak syntyi 1960-luvulla savokarjalaisen kansakoulun opettajan ja kittiläläisen metsurin pojaksi Sodankylän järvikylillä, tarkemmin Hinganmaan kylässä. Aslak siis syntyi lappilaiseksi, ei lappalaiseksi vaikka nimeni kautta siihen usein johtopäädytään. Koulupolkuni johti opettaja-äidin ja metsuri-isän pienestä ja vaatimattomasta asunnosta kansakoulun keittolan läpi oman äidin luokkaan vuosiluokat 1.–3. Luokat 4.–6. käytiin naapuriluokassa kyläkoulun toisen opettajan turvallisessa huomassa ja yläkoulua käytiin Sodankylän kirkonkylän yläasteella. Päivittäistä bussimatkustamista kotikyliltä reilun 30 km:n päähän kirkonkylälle riitti lähes kuusi vuotta aina lukion loppuvaiheeseen saakka. Valkolakki heitettiin ohimolle keväällä 1983.
Lapsuutta ja nuoruutta sävyttivät tiiviit kaverisuhteet oman kylän lasten ja nuorten kanssa. Turvallisessa ja luonnon läheisessä maalaismaisemassa, jota sävyttivät lammet, järvet ja joet. Musiikkiharrastus tuli mukaan aina bänditoimintaa myöten. Soittotreeneihin ajettiin talvipakkasilla Solikalla mopoillen, kitarapussi Riipivuoman pakkasessa ja viimassa selkää lämmittäen. Farkut jalassa tietenkin, vaikka mittari näytti –40 astetta lämmintä. Lappilaisen nuoren elämää musiikkiharrastusten ohella hallitsivat metsästys ja kalastus. Luonnon läheisyys kotiovelta alkaen. Talvet olivat muistaakseni pitkiä ja kylmiä, kesät aurinkoisia ja himputin sääskisiä. Ainakin tammukkapuroja reunustavissa koivupöheiköissä. Sääskiä, paarmoja, mäkäröitä ja polttiaisia minulla ei ole ollut ikävä.
Armeijaan lähdettäessä rokkihiukset saivat häädön ja intti sujui oman kylän Jääkäriprikaatissa. Varusmiespalveluksen jälkeen nuori mies innostui jäämään kessuksi ja sitä myöten armeijan harmaissa vierähtikin 7 vuotta. Toimiupseerin ura sisälsi myös muuton isolle kylälle, Intiönmäelle kaupunkikassulle Ouluun. Armeijan koulutusta käytiin ihmettelemässä Lappeenrannassa ja Riihimäellä, kunnes siirryin pysyvästi reservin upseeriksi. Aluksi kokeilemaan myyntitöitä ja siihen liittyviä koulutuksia siellä ja täällä. Keski-ikä sisälsi tavanomaiseen tapaan perheen perustamisen, koiran, auton ja omakotitalon. Kuinkas muuten. Myös YK-komennus innosti ja kiinnosti. Etelä-Libanonissa koettiin poikaporukalla, miltä tuntuu tehdä töitä kriisialueella sodan keskellä. Samalla reissulla selvisi myös, millaista on elää ”maahanmuuttajana” vieraan kielen ja kulttuurin keskellä. Ja nyt tarkoitan turkulaisia aseveljiä ja heidän mystistä kieltään. En kristinuskon ja islaminuskon eroja.
Vanhemmuudessa riitti askartelemista, kun yksi lapsista sai monenlaisen muun sairastelun ohessa myös autismidiagnoosin, silloisen Asperger-diagnoosin. Opinpolkunsa ei ollut helppo, mutta siitäkin selvittiin. Peruskoulusta hengissä selviäminen on saavutus sinällään nepsy-lapselle. Ja myös koko perheelle. Perheen omalla sisulla, upeilla ammattilaisilla ja tietenkin itse kirjolaisen ahkeralla ja uutteralla, periksi antamattomalla yrittämisellä oli valtava merkitys haasteissa kahlatessa. Helpoksi taivalta ei voinut sanoa, mutta lopussa aikuisiän kynnyksellä seisoi kiitos. Muun muassa oman itsenäisen, merkityksellisen, hyvän elämän muodossa.
Kolme lastani elivät turvatun lapsuuden, jossa heitä rakastettiin ja heistä välitettiin. Elämää elettiin lasten ehdoilla. Kaksi lapsista suoritti myöhemmin yliopistotutkinnon Tampereella. Hulluimmasta tuli psykologi. Yksi lapsista jäi Oulun seudulle. Toinenkin sai autismikirjon diagnoosin aikuisiällä, kolmekymppisenä. Kaksi kolmesta siis kirjolla. Vahvaa evidenssiä erityisyydestä; kokemusta ja näkemystä siis piisaa.
Tässä ja nyt elämääni, ajatuksiani, näkemyksiäni ja kokemuksiani leimaa vahvasti jokunen monella tapaa merkittävä elämänkokemus. Kolme rakasta, kovin erilaista, ihanaa ja nyt jo aikuista lasta. Kukin nyt omaa hyvää elämäänsä eläen. YK-komennus UNIFIL-joukoissa oli katsantokantaani merkittävästi muuttava. Päivittäinen eläminen sota-alueella toi eteen tilanteita, joita ei kuunaan ajatellut kohtaavansa. Viidenkympin hujakoilla elämää järkytti sairastuminen syöpään. Elämään uutta kirkkautta ja syvyyttä taasen toi paraneminen siitä.
Asun tätä nykyä maaseudun rauhassa, pienessä kirkonkylässä luonnon ja jokimaiseman keskellä. On upeaa, kun luonto alkaa omalta kotiovelta. Luonto puhdistaa, elvyttää, auttaa keskittymään ja antaa voimavaroja jaksaa.
Työurani viimeisimmät 30 vuotta kansalaisjärjestöissä työskennellessä ovat saaneet minut vakuuttuneeksi siitä, että meitä jokaista tarvitaan. Rikasta ja köyhää, tervettä ja sairasta. Ja kaikkea siinä välissä. Emme tule toimeen ilman toisiamme. Ilman rakkautta, hoivaa ja huolenpitoa. Arvostusta ja kunnioitusta. Kuuntelemista ja puhumista. Pysähtymistä tärkeimmän äärelle. Läsnäoloa.
On yksiiselitteisesti meidän aikuisten tehtävänä ja vastuulla huolehtia lapsistamme. Varmistaa jokaisessa tilanteessa heidän perusoikeuksiensa toteutuminen. Me aikuiset olemme lapsille heidän kaikkensa ja sillä vakavuudella meidän tulee lastemme kanssa olla ja elää. Oli sota tai rauha. Lapsemme edustavat meidän jokaisen tulevaisuutta. Se on fakta.
Tsemapatiaa, haahuilua ja heviä
Lempisana:
Tsempatia
Lempipuuha:
Puolison kanssa merenjäällä keväisin haahuilu ja Pohjois-Norjassa lomailu
Lempimusiikki:
Hurriganes, Deep Purple, Judas Priest, Sade, Dr.Feelgood & Motörhead
Lempieläin:
Oma hauvelimme, walesinspringerspanieli Laura, kaikki lintumaailman siivekkäät
Muuta:
Vihaan kiirettä